Kun täti agilityyn hurahti

12.07.2022 Hannakaisa Niela-Vilen
Hannakaisa Niela-Vilen

Koiran hankinta johti merkityksellisiin kohtaamisiin niin uusien ystävien osalta kuin myös harrastusrintamalla. Innostuneiden ja kannustavien kouluttajien merkitys agilitykentillä on ollut mittaamaton.

Tämä tarina alkaa siitä, kun nelikymppinen perheenäiti osti ensimmäisen koiransa. Vaikka pentu olikin söpö, suloinen ja ihana, perfektionismiin taipuvaisena suorittajaihmisenä olin kuitenkin hiukan huolissani koko ajan. Pohditutti, onko se nyt varmasti terve, oppiiko sisäsiistiksi, syökö hyvin, tuleeko siitä läheisriippuvainen ja mitä näitä nyt on. Koin samantyyppistä lievää ahdistusta kuin ensimmäisen ihmisvauvan äitinä aikoinaan. Kasvattajan neuvot olivat kuunneltuna ja koiraoppaat luettuna totta kai, joten suuntasimme naapurikunnan koiraseuran pentukurssille oppimaan niin koirana kuin koiraihmisenäkin olemisen taitoja. Viikoittaiset pentukurssikerrat muodostuivat arkemme kohokohdiksi; samanhenkisiä ihmisiä koolla opettelemassa uutta. Paljon puhetta koirista, vähemmän ihmisistä. Tämä lienee kliseistä, mutta ensin opin tuntemaan ryhmän koirien nimet ja vasta myöhemmin heidän ihmistensä nimet. Ammatilla, koulutuksella tai elämäntilanteella ei ollut merkitystä, me olimme yhteisellä asialla.

Pentukurssin päättyessä sovimme jatkavamme tapaamisia ja treenaamista. Kompaktinkokoisessa koiraseurassa tämä onnistui jouhevasti ja saimme jatkaa samalla porukalla. Kurssin kouluttajalla oli pitkä agilityhistoria ja vaivihkaa opimme myös lajin kannalta keskeisiä taitoja. Pennut harjoittelivat etenemään suoraan palkalle ja ottamaan kontaktia ohjaajaan myös häiriötilanteissa. Yhteisten treenien lisäksi Whatsapp-ryhmässä me ihmiset pidimme yhteyttä ja lähettelimme videoita kotona tehdyistä harjoituksista. Tunsin kuuluvani joukkoon – minusta oli tullut koiraihminen.

Talven lähestyessä meitä ulkokenttäläisiä uhkasi treenitauko. Pentukurssin kouluttaja vinkkasi laadukkaista agilitykursseista lämpimässä hallissa. Hetken nikoteltuani tunnin ajomatkaa hallille ilmoittauduin alkeiskurssille. En tiennyt lajista juuri mitään, mutta ajattelin sen tarjoavan sekä fyysisiä että psyykkisiä haasteita sekä koiralle että ihmiselle. Tavoitteena oli löytää mukavaa yhteistä tekemistä aktiivisen koiran energian kanavointiin. Jäin koukkuun saman tien.

Laji itsessään oli kiehtova alkeista lähtien, mutta tärkeitä olivat myös kouluttajat. Minut otettiin joukkoon iloisesti ja innostuneesti; pienestä ja pörröisestä koirastani tunnistettiin vahvuuksia ja jopa potentiaalia. Kouluttajat muistivat koirani nimen ensimmäisestä kerrasta lähtien, vaikka he kouluttavat kymmeniä, satoja ja varmaan tuhansiakin koirakoita ajan kuluessa. Minua kannustettiin, rohkaistiin ja onnistumisistani iloittiin. Voin vain ihailla näiden ihmisten taitoa kohdata erilaisia ihmisiä. Kouluttajan luoma ilmapiiri ei todellakaan ole merkityksetön, vaan voi olla jopa ratkaisevaa punnittaessa harrastuksen jatkoa.

Nyt minulla on jo kilpailulisenssi ja kisaan ykkösluokassa. Takana on joitakin startteja ja jopa nollaratoja. Olen melkein liikuttunut, kun kisakenttien laidoilla olen kohdannut kouluttajiani ja he onnittelevat onnistumisistani ja analysoivat kanssani epäonnistumisiani, tai paremminkin kehittämiskohteitani. Ajan kuluessa olen ymmärtänyt, että minua kouluttavat ihmiset ovat agilityn huippua niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla. Silti he näkevät minut, aloittelevan tädin, kaltaisenaan ja jaksavat selittää ja perustella agilityä ilolla ja innolla kerta toisensa jälkeen.

Tulin myös hankkineeksi toisen koiran, jotta saisin itse mahdollisuuden harjoitella enemmän – yksi koirahan ei jaksa toistoja niin paljon, että keski-ikäisen ihmisen liike, katse, rintakehä, kädet ja varpaat olisivat yhtä aikaa oikeassa järjestyksessä ja oikein suunnattu. Tavoitteeni eivät ole korkealla, mutta huomaan nälän kasvavan syödessä. Koko ajan ’lite bättre’, kuten Curt Lindström sanoi valmennettuaan Suomen jääkiekkomaajoukkueen ensimmäiseen maailmanmestaruuteen – 95, never forget. Eihän minun pitänyt edes aloittaa kisaamista, mutta onhan se keskimäärin mukavampaa voittaa kuin hävitä; siksi on treenattava lisää. Nautin koirieni kanssa yhdessä tekemisestä ja aika varma olen myös siitä, että koirani pitävät agilitystä. Tästä riippuvuudesta en aio edes pyristellä irti.

Mitä alussa mainittuihin pentukurssilaisiin tulee, treenaamme edelleen yhdessä ja tapaamme myös ilman koiria. Olen melko varma, että emme olisi tällä porukalla kohdanneet ilman koiria. Toki olisi se agilitykin jäänyt aloittamatta. Koiran hankinta onkin johtanut minut mitä merkityksellisempiin kohtaamisiin. Moneskohan klisee tämä jo on, mutta kirjoitan sen silti: päivääkään koiraihmisenä en vaihtaisi pois.

 

Hannakaisa Niela-Vilen
Hannakaisa Niela-Vilen

Hannakaisa Niela-Vilen on keski-ikäinen perheenäiti, joka akateemisen työnsä vastapainoksi rentoutuu koirien parissa. Perheessä on 3- ja 1-vuotiaat kleinspitz-nartut, joiden kanssa harrastetaan agilityn lisäksi kaikenlaista temppuilua. Koirien myötä myös kosketus luontoon ja erityisesti metsiin on tullut tärkeäksi.