Suomessa on viisi kotimaista koirarotua
- karjalankarhukoira
- lapinporokoira
- suomenajokoira
- suomenlapinkoira
- sekä suomenpystykorva, joka on kansalliskoiramme.
Suomenpystykorvan päivää vietetään aina elokuun ensimmäisenä lauantaina. Se on myös liputuspäivä.
Rotujärjestöt
Suomenpystykorva
Suomenpystykorva, Suomen kansalliskoira, on suomalaisen korkealuokkaisen koiranjalostustyön tulos. Se on jalostettu ilman risteytyksiä suoraan luonnonkannasta, mikä tekee sen metsästyskoirana koko maailman mittakaavassakin harvinaisuuden. Suomenpystykorva on ainutlaatuinen osa elävää kulttuuriperintöämme ja pystykorvalla metsästämisen säilyttäminen sekä rodun terveyden vaaliminen ovat jalostuksen tärkeimmät tavoitteet. Suomenpystykorva on kokonaisuutena arvioiden terveimpiä koirarotujamme ja sellaisena se halutaan säilyttää myös tuleville sukupolville.
Suomenpystykorva on monipuolinen metsästyskoira, joka ilmaisee haukullaan riistan sijainnin. Suomenpystykorvaa käytetään eniten metsäkanalintujen metsästyksessä mutta myös pienpetojen, hirven ja jopa karhun metsästyksessä sekä veteen ammutun riistan noutajana.
Riistaa hakiessaan suomenpystykorva liikkuu 100 – 500 metrin etäisyydellä ja usein kauempanakin metsästäjästä. Yhteys metsästäjään säilyy kuitenkin etäisyydestä huolimatta. Se löytää linnut maasta tai puusta erittäin tarkan vainunsa avulla ja pystyy seuraamaan karkottuvaa lintua useita satoja metrejä vaikeassakin maastossa. Haukunnallaan ja käytöksellään koira osoittaa linnun paikan ja pyrkii haukullaan pitämään linnun puussa, kunnes metsästäjä ehtii paikalle.
Hyväryhtinen koira
Suomenpystykorva on rakenteeltaan keskikokoa pienempi, neliömäinen, kiinteä, hyväryhtinen koira. Korvat ovat pystyt ja liikkuvaiset. Silmät ovat keskikokoiset, mantelinmuotoiset, hieman vinot ja tummat. Kirsu on aina musta. Sillä on tarvittaessa räjähtävä lähtönopeus ja liikkeet ovat vaivattoman keveät. Sen koko olemus ja ilme on eloisan tarkkaavainen.
Uroksen ihannesäkäkorkeus on 47 cm (alaraja 44 cm ja yläraja 50 cm). Nartun ihannesäkäkorkeus on 42 cm (alaraja 39 cm ja yläraja 45 cm).
Väriltään suomenpystykorva on kellertävän- tai ruskeanpunainen. Väri on yleensä kirkas. Sitä koristavat kauniit vaalennukset reisien takaosan housukarvoina ja jopa valjaina kyljillä sekä sisäkaaren karvoitukselta vaalea häntä, joka heiluu koiran haukkuessa ja lumoaa linnun puuhun. Häntä kiertyy tyvestä alkaen kaaressa eteenpäin tiiviisti selänmyötäisesti ja kaartuu alas sivulle kiertyen reiden takakarvojen tasalle.
Perheen yhteinen harrastuskoira
Suomenpystykorva on luonteeltaan tarmokas, vilkas, rohkea, yhteistyöhaluinen ja peräänantamaton. Nopeasti oppivana ja sosiaalisena se on kuitenkin samanlainen koti- ja perhekoira kuin muutkin ja se soveltuu koko perheen yhteiseksi harrastuskoiraksi, joka kaipaa huomiota ja nauttii saadessaan sitä.
Mielikuva rodusta maalla asustelevana pihavahtina on vanhentunut ja saadessaan liikuntaa ja huomiota riittävästi, se soveltuu hyvin myös taajamaan. Suomenpystykorva voi olla pidättyväinen vieraita kohtaan, mutta varhainen sosiaalistaminen jo pikkupennusta lähtien takaa koirasi tottumisen erilaisiin ihmisiin, eläimiin, paikkoihin ja tilanteisiin.
Kansalliskoiraksi vuonna 1979
1800-luvun kirjallisuudesta löytyy viittauksia suomenpystykorvaan. Vuonna 1875 ranskalainen tutkimusmatkailija de la Martiniere kirjoitti tavanneensa tummanpunaisia koiria Pohjolassa aina Muurmannin rannikolle saakka. Wilhelm von Wright viittasi kirjoituksessaan vuonna 1834 haukkuvan lintukoiran ja ketun yhdennäköisyyteen. Tätä koiraa käytettiin ravinnon hankkimisen ohella lähinnä turkisriistan pyyntiin. Kun rotua alettiin jalostaa, pääpainoa alettiin suunnata linnunmetsästykseen.
Vuonna 1889 perustettu Suomen Kennelklubi otti ensimmäiseksi tehtäväkseen näyttelyn järjestämisen suomalaisen haukkuvan lintukoiran ja ajokoirarotujen kartoittamiseksi. Näyttelyssä nähtiinkin nykyisen suomenpystykorvan näköisiä maatiaispystykorvia. Vuonna 1892 Kennelklubin rotukirjaan merkittiin ”suomalainen haukkuva lintukoira”, jolle hyväksyttiin metsänhoitaja Hugo Richard Sandbergin tekemä rotumerkkiehdotus. Uusittu rotumääritelmä hyväksyttiin vuonna 1897, jolloin rodun nimi muutettiin suomalaiseksi pystykorvaksi. Seuraavan kerran rotumääritelmää tarkastettiin 1925. Viimeisin tarkistus tehtiin 1996.
Suomenpystykorvaa voitiin pitää 1930-luvulla jo vakiintuneena rotuna. Se julistettiin kansalliskoiraksemme vuonna 1979. Suomenpystykorva edustaa arvokasta elävää suomalaista kulttuuriperintöä, joka liittyy kiinteästi Suomen kansan historiaan. Sitä voidaan pitää kansallisaarteena ja sen kannan vaalimista arvokkaana kulttuurityönä.
Rekisteröinnit hienoisessa nousussa
Suomen Kennelliiton rekisteröintitilastojen mukaan suomenpystykorvan pienellä viiveellä riistakanakantaa myötäilevä koirakanta on pienentynyt viimeisien vuosikymmenien kuluessa jonkin verran. Rekisteröintien huippu osui 1960-luvun hyviin lintuvuosiin. Huippuvuotena 1968 rekisteröitiin 2 866 suomenpystykorvaa.
Vuonna 1994 rekisteröitiin 1 459 yksilöä. Vuonna 2004 rekisteröintejä oli 834. Vuonna 2018 rekisteröitiin 612 pentua. Suomenpystykorvan rekisteröintimäärien hiipumiseen on herätty, ja rekisteröintimäärien kasvattaminen ja monimuotoisuuden lisääminen ovat nyt rotujärjestön tärkeänä tavoitteena.
Suomenajokoira
Suomenajokoira on kotimainen, Suomen suosituimpiin rotuihin kuuluva koirarotu, jota käytetään lähes pelkästään jäniksen tai ketun ajometsästykseen. Se on itsenäisesti joko maa- tai ilmavainulla työskentelevä koira, joka ajaa riistaa haukkuen kuuluvasti.
Rodun suosiota ylläpitää jäniksen ja ketun pitkät metsästysajat. Vuonna 2023 suomenajokoira oli kahdeksanneksi suosituin koirarotu. Pentuja rekisteröitiin 943 kappaletta.
Monen metsästysharrastajan mielestä suomenajokoira on tällä hetkellä maailman paras ajava koirarotu.
Suomenajokoirauroksen korkeus on 55-61cm, nartun 52-58 cm. Sen karvapeite on kaksinkertainen, kolmivärinen ja melko sileäkarvainen. Rakenne on tasakorkea, korkeuttaan selvästi pidempi, voimakas, mutta ei raskasrakenteinen. Luonne on rauhallinen ja ystävällinen. Kotioloissa suomenajokoira haukkuu ja vahtii vähän tai ei ollenkaan. Erittäin metsästysviettisenä se soveltuu paremmin metsästys- kuin seurakoiraksi.
Ajokuningas valitaan vuosittain Kilpa-ottelussa
Suomenajokoirien vuosittain käyttöpuolen päätapahtuma on mestaruusottelu Kilpa. Ensimmäinen Kilpa järjestettiin vuonna 1937 ja sotavuosia lukuun ottamatta se on järjestetty joka vuosi. Kilpailijat valitaan siten, että kunkin kennelpiirin mestaruuskisoista pääsee kolme suomenajokoiraa lohkon valintakokeisiin. Lohkoja on neljä. Jokaisesta lohkosta kolme parasta pääsee Kilpaan, johon osallistuu automaattisesti myös edellisvuoden ajokuningas. Ottelun voittaja kruunataan Ajokuninkaaksi.
Perusrakenteeltaan melko luonnonmukainen metsästyskoira
Suomenajokoirille lasketaan jäniksenajokoetulosten perusteella metsästysominaisuuksien jalostusarvoennustetta, BLUP-indeksiä, joka kuvaa koiran geneettistä tasoa ominaisuudessa. Sen laskennassa otetaan huomioon kaikki koiran sukulaistulokset sekä korjataan tuloksia niihin vaikuttavien tekijöiden, esimerkiksi koekelin tai koiran iän, suhteen. BLUP-indeksejä tulkitaan siten, että rodun keskiarvo on 100. Alle 100 indeksi on huonompi ja yli 100 parempi kuin rodun keskitaso.
Metsästyskoirana suomenajokoiran perusrakenne on melko luonnonmukainen, mistä johtuen rakenteellisista erikoisuuksista johtuvia ongelmia ei rodussa esiinny. Mutta jatkuva perinnöllisten vikojen ja sairauksien seuranta on välttämätöntä, jotta viat eivät pääse yleistymään kannassa. Rodulla esiintyviä sairauksia on pikkuaivojen etenevään surkastumiseen liittyvä ataksia, johon on kehitetty geenitesti, jonka avulla sairaiden pentujen syntyminen ehkäistään välttämällä kahden sairautta kantavan yksilön yhdistämistä. Kantaja voidaan yhdistää ataksianormaaliperimäiseen koiraan. Rodussa esiintyy sydänsairauksia (kardiomyopatia), imusolmukesyöpää (lymfooma), mustan karvatupen kasvuhäiriötä (follikulaaridyspasia) ja atooppista ihottumaa. Näistä sairauksista tehdään yliopistollisia tutkimuksia yhteistyössä rotujärjestön kanssa. Lonkkanivelen dysplasiaa esiintyy myös jossakin määrin ja sitä pystytään seuraamaan lonkkaindeksin avulla. Tavoitteena on, että suurimmassa osassa jalostusyhdistelmistä uroksen ja nartun lonkkaindeksien keskiarvo on yli 100.
Ensimmäinen rotumääritelmä laadittiin 1893
Suomenajokoiran määrätietoisen rodullisen kehityksen voidaan laskea alkaneen, kun metsästyskoiraharrastajat perustivat Suomen Kennelklubin vuonna 1889 ja yhdeksi ensimmäiseksi tavoitteeksi asetettiin suomalaisen ajokoirarodun luominen. Koska maahamme pääasiassa Venäjältä, Ruotsista ja Englannista jo tuodut rodut eivät täyttäneet niille asetettuja metsästysvaatimuksia, joukko aktiivisia metsästysharrastajia alkoi etsiä jo Suomessa olevista koirista parhaiten metsästykseen soveltuvat yksilöt ja kehittää niiden avulla suomalaista ajokoiraa.
Suomen Kennelklubin ensimmäisestä näyttelystä vuonna 1891 valittiin kolme ja seuraavana vuonna kahdeksan koiraa, joiden pohjalta laadittiin ensimmäiset rotumerkit vuonna 1893. Koiran väriksi vahvistettiin punaruskea. Koska väri ei kuitenkaan vakiintunut, vaan musta mantteli pyrki voimakkaasti esiin, jouduttiin 1900-luvun alussa palaamaan kolmiväriseen koiraan. Nykyinen rotumääritelmä on suurimmaksi osaksi peräisin vuodelta 1932.
Suomenlapinkoira
Suomenlapinkoiralla on yhteiset juuret lapinporokoiran ja ruotsinlapinkoiran kanssa. Se polveutuu Lapin tunturialueella suosituista pitkäkarvaisista porokoirista. Nykyään se on suosittu seurakoirana.
Suomenlapinkoira on älykäs, rohkea, rauhallinen, oppivainen, ystävällinen ja melko nöyrä. Paimennusvietti on voimakas ja vahtimisvietti selvä.
Suomenlapinkoira on kooltaan keskikokoa hieman pienempi ja kokoonsa nähden voimakasrakenteinen. Karvapeite on runsas ja pitkä. Uroksilla on selvä kaulus. Kaikki värit ovat sallittuja, mutta yleisvärin tulee olla hallitseva. Yleisväristä poikkeavaa väriä voi esiintyä päässä, kaulassa, rinnassa, rungon alaosassa, raajoissa ja hännässä.
Pää on voimakaspiirteinen ja melko leveä. Kuono on hieman kalloa lyhyempi. Korvat ovat keskikokoiset ja varsin liikkuvaiset pystyt tai taittokorvat. Silmät ovat soikeat ja ruskeat. Korkealle kiinnittynyt häntä kiertyy koiran liikkuessa selän päälle tai kupeelle. Liikkuminen on vaivatonta ja työskennellessään koira on ketterä ja nopea.
Ensimmäinen rotumääritelmä tehtiin vuonna 1945
Saamelaiset Fennoskandian ja Venäjän pohjoisosissa ovat käyttäneet jo vuosisatoja suomenlapinkoiran tyyppisiä koiria porojen paimennukseen ja vartiointiin. Myöhäisintä saamelaiskulttuuria käsittelevissä kirjoituksissa perinteinen lappalainen koira mainitaan paimentavana koirana.
Lappalainen koira ei ole ollut ulkomuodoltaan yhtenäinen, vaan siitä on esiintynyt erilaisia paikallisia kantoja. Myös väritys on vaihdellut paljon. Saamen kielestä löytyykin lukuisia nimityksiä erivärisille koirille.
Ensimmäisessä Suomessa pidetyssä koiranäyttelyssä 1892 esitettiin Lapista tuotuja koiria lappalaisina paimenkoirina. Koiraharrastajat kiinnostuivat näistä koirista jo viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä, mutta toisen maailmansodan aikana Lapissa käyty sota oli koirakannalle tuhoisa.
Ensimmäinen rotumääritelmä on vuodelta 1945. Silloiset suomenlapinkoirat olivat nykykäsityksen mukaan suuria, pitkiä ja kapeapäisiä. Nämä koirat eivät enää ole useimpien suomenlapinkoirien taustalla. Kun suomenlapinkoiran ja lapinporokoiran toiminnalliset erot ymmärrettiin, ne erotettiin omiksi roduikseen 1966.
1970-luvulla lapinkoiran kasvatuksessa alkoi uusi vaihe, kun Lapista löydettiin suhteellisen voimakasluustoisia, lyhyt- ja leveäpäisiä koiria, joiden karvapeite oli pystyä ja karkeaa. Uusi rotumääritelmä vahvistettiin vuonna 1975. Erityisen merkittävää oli koon pieneneminen uroksilla 49-55 cm:iin ja nartuilla 43-49 cm:iin. Koko on pienentynyt yhä edelleen. Viimeisimmän, vuonna 1996 hyväksytyn rotumääritelmän mukaan ihannesäkäkorkeus on uroksilla 49 cm ja nartuilla 44 cm., molemmilla sallittu vaihtelu plusmiinus 3 cm. Vuodesta 1993 lähtien lapinkoiran virallinen rotunimi on ollut suomenlapinkoira.
Suomenlapinkoira on viime vuosina vakiinnuttanut asemansa kymmenen suosituimman koirarodun joukossa.
Suomenlapinkoiran rotumääritelmä
Lapinporokoira
Lapinporokoira on hyvähermoinen, rauhallinen, oppivainen, tarmokas ja palveluhaluinen. Työssään se on herkkähaukkuinen. Se on ihmisille ystävällinen, mutta ei sovellu pelkästään seurakoiraksi vaan vaatii myös toimintaa. Se sopeutuu hyvin myös pelkästään ulkokoiraksi.
Lapinporokoira on keskikokoinen, selvästi korkeuttaan pidempi paimenpystykorva, jolla on voimakas luusto ja lihaksisto. Se on jäntevä, mutta ei raskasrakenteinen. Pää on pitkänomainen. Päälaki on hieman kupera, kuono-osa on kalloa vähän lyhyempi. Soikeat, tummat ja eloisat silmät ovat melko etäällä toisistaan. Keskipitkät, tyvestään leveähköt pystyt korvat sijoittuvat melko kauaksi toisistaan. Häntä on keskipitkä, tuuhea ja matalalle kiinnittynyt. Turkki on keskipitkä tai pitkä ja väriltään musta, jopa harmahtava tai parkinruskea. Yleisväriä vaaleammat, ruskeat merkit ovat yleensä päässä, rinnassa ja raajoissa.
Uroksen ihannesäkäkorkeus on 51 cm, nartun 46 cm, molemmilla sallittu vaihtelu on +/- 3 cm.
Lapinporokoira on rotuna vuosisatoja vanha
Lapinporokoiran kantamuotona pidetään esihistorialliselta ajalta lähtien Skandinavian pohjoisosissa olleita koiria. Rodun alkuperästä on kuitenkin keskusteltu paljon, sillä lapinporokoira poikkeaa selvästi perinteisistä pystykorvista.
Ensimmäiset tiedot Lapissa harjoitetusta poronhoidosta ovat 1500–1600-luvuilta ja ensimmäiset merkinnät poroja paimentavista koirista ovat vuonna 1674 ilmestyneessä Lapponia-kirjassa.
Lapinporokoira on rotuna vuosisatoja vanha. Jalostusta yritettiin käynnistää jo 1930-luvun lopulla, mutta näkyviä tuloksia ei saavutettu. Säännöllisen kenneltyön piiriin rotu tuli vasta 1950-luvulla.
Porokoiran viime vuosikymmenien historiasta löytyy kaksi uhkaa: toinen oli toisen maailmansodan loppuvaiheessa käyty Lapin sota, joka tuhosi suuren osan lapinporokoirakannasta, toinen oli moottorikelkkojen yleistyminen poronhoitotyössä. Poroa paimentavan koirakannan elvyttäminen alkoi vasta 1959; tuloksena oli lapinporokoira, jonka rotumerkit Kennelliitto vahvisti vuonna 1966. Uusi rotumääritelmä hyväksyttiin 1997. Nykyään poromiehet ovat oppineet yhdistämään moottorikelkan ja lapinporokoiran hyvät puolet.
Muun muassa palveluskoirakoeoikeuksien saaminen ja rodun hyvä terveystilanne ovat lisänneet rodun suosiota ja vuosittaiset rekisteröinnit ovat viimeisen vuosikymmenen aikana lisääntyneet.
Lapinporokoiran rotumääritelmä
Karjalankarhukoira
Karjalankarhukoira on Karjalan saloseutujen vanha suurriistakoira, jota käytetään nykyään pysäyttävänä koirana hirven ja karhun metsästyksessä.
Karjalankarhukoira on keskikokoinen, vankkarakenteinen mutta ei raskas, voimakas, korkeuttaan vain hieman pitempi, tuuheaturkkinen koira. Väriltään se on musta valkoisin jyrkkärajaisin merkein. Joskus sen karvapeite saattaa vivahtaa hieman ruskeaan. Silmät ovat verrattain pienet, hieman soikeat ja tummanruskeat. Niiden ilme on valpas ja terävä. Korvat ovat pystyt, keskikokoiset ja kärjistään vain hieman pyöristyneet.
Ihannesäkäkorkeus on uroksilla 57 cm. Urosten säkäkorkeuden alaraja on 54 cm ja yläraja 60 cm. Nartuilla vastaavat mitat ovat 52 cm (49 ja 55 cm).
Karjalankarhukoira viihtyy omissa oloissaan ja saattaa olla hieman juro. Se on valpasluotoinen, peräänantamaton, rohkea ja sisukas. Jotkut yksilöt ovat puolustushaluisia ja vahvasti itsetuntoisia. Karjalankarhukoira vahtii mielellään ja sillä on erittäin voimakas metsästysvietti.
Karjalankarhukoiran historia
Oletetaan, että karjalainen pystykorva saapui Uralilta länteen komien eli syrjäänien vaelluksien mukana noin 900 jKr. Vuoden 1100 jälkeen Vienanjoen varressa olleet komit kävivät kauppaa karjalaisten kanssa, jolloin koira levisi Laatokan ympäristöön lähinnä Aunukseen. Sitä on tavattu aikanaan myös Karjalan-Kannakselta Vienan-Karjalaan ja aina Kemijärven korkeudella asti. Perimätietojen mukaan kyseessä oli kaiken riistan koira karhun, ilveksen, hirven, villipeuran, jäniksen, metsälinnun ja vesilinnun pyyntiin.
Karjalaisen pystykorvan jalostus aloitettiin harkitusti vuonna 1936, jolloin tavoitteeksi asetettiin voimakasrakenteinen, suurriistaa haukkuva koira. Karjalaisen karhukoiran ”ensiesiintyminen” tapahtui vasta perustetun Suomen Kennelliiton ensimmäisessä koiranäyttelyssä toukokuussa 1936. Samana vuonna rotu sai nimekseen karjalankarhukoira. Ensimmäiset rotumerkit hyväksyttiin 1945 ja ensimmäiset yksilöt rekisteröitiin 1946.
Vuonna 1939 syttynyt talvisota tuhosi koirakannan lähes kokonaan. Vahinko kuitenkin korjaantui jatkosodassa, jolloin sotatoimialueelta saatiin merkittävää lisäainesta karjalankarhukoirakantaan. Kaikkiaan rajantakaisesta Karjalasta tuotiin 60 koiraa, joista 43 osallistui rodunmuodostukseen.
Rekisteröityjen karjalankarhukoirien määrä ylitti vuonna 1951 ensimmäisen kerran sadan (106). Huippuvuonna 1963 rekisteröitiin 1 021 koiraa. Sen jälkeen rekisteröintimäärä laski lyhyessä ajassa alle puoleen ja oli alhaisimmillaan 1970-luvun alussa. Tuhannen koiran raja (1 051) rikottiin jälleen 1992.
