Valitsiko pentu itselleen isännän?

Kasvattajana olen aina arvostanut pennunostajien kohtaamista ihan ensimmäistä kertaa. Usein se ensikohtaaminen tapahtuu puhelimessa, ja niin kävi minullekin tässä kertomuksessa, minkä haluan kertoa.

Pentulaatikossa mönki 13 pientä palleroa, joista yksi uros oli vielä ilman kotia. Puhelin pirahti ja siellä oli keski-ikäinen suomalainen mies. Hän kertoi kahden koiransa kuolleen ja olevansa nyt ilman koiraa. Hänen kertomuksensa kosketti minua kovasti. Pyyhimme yhdessä kyyneleitä tapaamista sopiessamme. Muutaman päivän kuluttua pihallemme asteli mies, josta huokui ikävä omaa koiraa kohtaan. Kyllä jäyhä suomalainenkin mies pyyhkii kyyneleitä silmistään, kun on koirista kysymys.

Päädyimme juttelun lomassa pentuhuoneeseen, mutta pennut nukkuivat. Yhtäkkiä yksi urospentu heräsi takimmaisessa nurkassa ja lyllersi miehen luokse. Muistan aina hänen sanansa ”Siinähän se Eemeli onkin”. Yritin kertoa hänelle, että en vielä voi kertoa onko juuri tuo se pentu, minkä hänelle valitsen, vaan odotan ensin pentutestien tuloksia. Tämä pennun ja miehen kohtaaminen toistui viikko viikolta ja aina tuo sama uros lyllersi miehen luokse. Ei sitä yhteyttä voinut millään rikkoa, vaan pentu muutti uuteen kotiinsa aikanaan. 

Kohtasin perheen säännöllisesti useamman kerran vuodessa ja puhelimitse pidettiin paljonkin yhteyttä. Kohtaamiset alkoivat muistuttaa ystävien kohtaamisia, mistä kasvattaja tietenkin oli ikionnellinen. Koira sai elää pitkän terveen elämän ja kun Eemelin aika alkoi olla täysi, teimme yhdessä päätöksen, että nyt on tehtävä tehty ja Eemeli on vapaa lähtemään. Kohtasimme vielä kerran parin viikon kuluttua koiran kuolemasta, kun seisoin Eemelin isännän arkun äärellä laskien kukkaseni ja toivottaen hänelle hyvää matkaa koiransa luokse. Muistotilaisuudessa pöydällä paloivat kynttilät ja niiden välissä rinnakkain olivat kuvat isännästä ja hänen koirastaan.