Meidän Ukkomme

07.09.2022 Jari Tervo
Jari Tervo

Kun hiivin kurkkaamaan vieläkö Ukko torkkuu päiväuniaan sängyssäni, hän avaa silmänsä. Hänen häntänsä heilahtaa, hän kääntyy selälleen ja levittää takajalkansa. Saa rapsuttaa. Saa paijata.

Kaksi ja puoli vuotta sitten en osannut kuvitella millaista olisi elää koiran kanssa. Nyt en halua miettiä, millaista olisi ilman. Lapsuudenkodissani Rovaniemellä ehti haukuskella kaksi maltankoiraa ennen kuin lähdin opiskelemaan Helsinkiin.

Maltalaiset olivat samaa posiolaista sukua, mutta erilaisia persoonia. Eroavuudet ulottuivat arjen pieniin mieltymyksiin saakka: Mila tykkäsi purkkiparsasta, Mira ei. Sellaisia me nisäkkäät olemme. Yksi tykkää siitä, toinen tästä.

Maltalaisten jälkeen minulla oli yli neljänkymmenen vuoden tauko ennen kuin ryhdyin uudestaan koiraihmiseksi. Kati alkoi koira-asiaa perheessämme pontevasti ajaa. Hän otti selvää roduista ja kenneleistä. Hän tutki nettiä: mitä kaikkea pitää hankkia ennen pennun saapumista.

Toukokuisena lauantaina Ukko saapui kuljetushäkissä kotiinsa Helsingin Katajanokalle. Borderterrierimme ei suostunut tulemaan häkistä ulos. Turussa pentukennellissään hän ei ollut halunnut mennä siihen sisään. Kati irrotti häkin yläosan. Nostin pennun olohuoneen lattialle. Hän painoi puoli toista kiloa. Hän oli pieni, mutta täytti koko huushollin.

Samaan aikaan Ukon saapumisen kanssa poikamme aikuistui ja muutti pois kotoa. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että ihminen on onnellinen, kun hänellä on joku, josta pitää huolta.

Koiran kanssa eläessä valkenee pian, että hän on yksilö, ainutkertainen persoona. Olen viettänyt mökillämme yksinäisiä viikon, kahden kirjoituskausia, kun muu perhe on jäänyt kaupunkiin.

Ukon kanssa kaksin mökkeily ei ole koskaan yksinäistä. Selostan hänelle, mitä kirjoitan ja mikä on vialla maailmanpolitiikassa. Tuomitsen usein vallitsevan sään. Hän kuuntelee valppaasti eikä koskaan keskeytä. Hän hyppää syliin nuolemaan kaulaani, jos olen liian pitkään tuijotellut tyhjyyteen.

Katson Ukkoa silmiin. Otan sen oikein asiakseni monta kertaa päivässä. Hänen katseensa takana on tunteva olento. Jos ihmisellä on sielu, miksei koiralla olisi. Me olemme molemmat eläimiä. Emme me eläimellistä alkuperäämme minnekään häivytä, vaikka olemme keksineet kutsua itseämme ihmisiksi.

Ukko on hieman kania suurempi eläin. Kun pidän Ukkelia sylissäni, muistan, että ihminen vielä muutama vuosikymmen sitten testasi uuninpuhdistusainetta tiputtelemalla sitä kanien silmiin.

Osoittaako se, miten valtavan paljon älykkäämpi ja moraalisempi ihmiseksi itseään kutsuva eläin on muihin eläimiin verratuna? Tunteeko ihminen itsensä luomakunnan kruunuksi, kun hän keskitysleirittää kanoja, sikoja ja lehmiä?

Eläinten inhimillinen – niinpä niin – kohtelu kuulostaa nykyajan puheenaiheelta, mutta vain kuulostaa. Asiasta kirjoitti viisaita englantilainen filosofi ja lakimies Jeremy Bentham jo kaksisataa vuotta sitten.

Bentham uudisti eläinten kohtelua koskevat kysymykset. Oleellisia kysymyksiä eivät olleet: puhuvatko ne? Eikä edes: ajattelevatko ne? Uuden suunnan Bentham viitoitti kysymyksellään: kärsivätkö ne?

Kyllä. Eläimet ovat tuntevia olentoja.

Lounaan jälkeen menen yleensä epäonnistuen taistelemaan nokosia vastaan sohvalle. Ukko-niminen tunteva olento hyppää viereeni, tunkee kainalooni, nukahtaa ja puhaltaa lämmintä hengitystä korvaani. Kyllä me mahdumme tänne molemmat. Tähän sohvalle, tähän maailmaan.

Jari Tervo
Jari Tervo

Jari Tervo on helsinkiläinen kirjailija ja kaksivuotiaan Ukko-borderterrierin onnellinen ihmisisä.

Lue myös