Lapinporokoira

Kuvaaja: 
Paula Heikkinen-Lehkonen

Lapinporokoira on hyvähermoinen, rauhallinen, oppivainen, tarmokas ja palveluhaluinen. Työssään se on herkkähaukkuinen. Se on ihmisille ystävällinen, mutta ei sovellu pelkästään seurakoiraksi vaan vaatii myös toimintaa. Se sopeutuu hyvin myös pelkästään ulkokoiraksi.

Kuva Paula Heikkinen-Lehkonen
Lapinporokoira on keskikokoinen, selvästi korkeuttaan pidempi paimenpystykorva, jolla on voimakas luusto ja lihaksisto. Se on jäntevä, mutta ei raskasrakenteinen. Pää on pitkänomainen. Päälaki on hieman kupera, kuono-osa on kalloa vähän lyhyempi. Soikeat, tummat ja eloisat silmät ovat melko etäällä toisistaan. Keskipitkät, tyvestään leveähköt pystyt korvat sijoittuvat melko kauaksi toisistaan. Häntä on keskipitkä, tuuhea ja matalalle kiinnittynyt. Turkki on keskipitkä tai pitkä ja väriltään musta, jopa harmahtava tai parkinruskea. Yleisväriä vaaleammat, ruskeat merkit ovat yleensä päässä, rinnassa ja raajoissa.

Uroksen ihannesäkäkorkeus on 51 cm, nartun 46 cm, molemmilla sallittu vaihtelu on plusmiinus 3 cm.

Lapinporokoiran historia

Lapinporokoiran kantamuotona pidetään esihistorialliselta ajalta lähtien Skandinavian pohjoisosissa olleita koiria. Rodun alkuperästä on kuitenkin keskusteltu paljon, sillä lapinporokoira poikkeaa selvästi perinteisistä pystykorvista.

Ensimmäiset tiedot Lapissa harjoitetusta poronhoidosta ovat 1500 - 1600-luvuilta ja ensimmäiset merkinnät poroja paimentavista koirista ovat vuonna 1674 ilmestyneessä Lapponia-kirjassa.

Kuva Paula Heikkinen-Lehkonen
Lapinporokoira on rotuna vuosisatoja vanha. Jalostusta yritettiin käynnistää jo 1930-luvun lopulla, mutta näkyviä tuloksia ei saavutettu. Säännöllisen kenneltyön piiriin rotu tuli vasta 1950-luvulla.

Porokoiran viime vuosikymmenien historiasta löytyy kaksi uhkaa: toinen oli toisen maailmansodan loppuvaiheessa käyty Lapin sota, joka tuhosi suuren osan lapinporokoirakannasta, toinen oli moottorikelkkojen yleistyminen poronhoitotyössä. Poroa paimentavan koirakannan elvyttäminen alkoi vasta 1959; tuloksena oli lapinporokoira, jonka rotumerkit Kennelliitto vahvisti vuonna 1966. Uusi rotumääritelmä hyväksyttiin 1997. Nykyään poromiehet ovat oppineet yhdistämään moottorikelkan ja lapinporokoiran hyvät puolet.

Muun muassa palveluskoirakoeoikeuksien saaminen ja rodun hyvä terveystilanne ovat lisänneet rodun suosiota ja vuosittaiset rekisteröinnit ovat viimeisen vuosikymmenen aikana lisääntyneet. Vuonna 2004 rekisteröitiin ennätykselliset 248 lapinporokoiraa.

Lappalaiskoirat ry
Lapinporokoiran rotumääritelmä