Mäyräkoirahalvaus ja selkänikamien välilevyjen kalkkeutuminen - yhteenveto tutkimuksista

ELT, pieneläinsairauksien erikoiseläinlääkäri Anu Lappalainen, Helsingin yliopisto

 

Mäyräkoirahalvaus on kansanomainen termi selkänikamien välilevytyrän aiheuttamille kipu- ja halvausoireille. Nimi kertoo niin rodun kuin sairaudenkin yleisyydestä.

Suomessa, Tanskassa ja Norjassa käytössä seulontamenetelmä välilevytyräsairauden vähentämiseksi

Mäyräkoirat kuuluvat kondrodystrofisiin rotuihin, joilla on mutaation (FGF4-retrogeeni) seurauksena tyypillinen lyhyt- ja käyräraajainen ja pitkänomainen rakenne. Muita tähän ryhmään kuuluvia rotuja ovat esimerkiksi corgit, kiinanpalatsikoira ja tiibetinspanieli (Parker ym. 2009).

Raajojen kasvuhäiriön lisäksi kondrodystrofisilla roduilla on taipumus välilevyjen varhaiseen rappeutumiseen ja siihen liittyvään välilevyjen kalkkeutumiseen.  Näiden rotujen lisäksi välilevyjen varhaista rappeutumista ja kalkkeutumista esiintyy myös ainakin ranskanbulldogeilla (Hansen 1952).

Mäyräkoirien välilevytyräsairauden vähentämiseksi on Suomessa, Tanskassa ja Norjassa käytössä selkärangan röntgenkuvaukseen perustuva seulontamenetelmä.  Se on ollut käytössä 2000-luvun alusta alkaen ja vuodesta 2013 lähtien Suomen Kennelliitto on tallentanut välilevykalkkeutumalausuntoja (IDD-lausunto) myös muutamille muille roduille.

Välilevytyrän esiintyvyys

Tutkimuksia sairauden yleisyydestä mäyräkoirilla on vähän, mutta esiintyvyyden on arvioitu olevan 19 % - 36 % (Lappalainen ym. 2014, Bergknut ym. 2012,  Jensen ym. 2008, Ball ym. 1982) Ruotsalaisten vakuutustilastojen perusteella välilevytyrä on yleisin vakuutettujen mäyräkoirien kuolinsyy (Bonnett ym. 2005). Välilevytyrä on yleisintä mäyräkoirilla, ja kääpiömäyräkoirilla kuolleisuus tautiin on kaikista roduin suurin (Bergknut ym. 2012).

Välilevytyrän perinnöllisyys

Välilevytyrän perinnöllisyydestä mäyräkoirilla on julkaistu artikkeli jo 1960 –luvun lopussa (Funkquist ja Henricson 1969). Omistajakyselyyn perustuvassa tutkimuksessa selvisi, että rotuvariaatioiden välillä oli selvä ero sairastuvuudessa. Tutkimuksessa oli mukana 10  siitosurosta, joista   puolet oli lyhytkarvaisia ja puolet karkeakarvaisia. 34 % lyhytkarvaisten ja 16 % karkeakarvaisten urosten jälkeläisistä oli kärsinyt välilevytyrästä. Tutkijat päättelivät tulosten perusteella, että mäyräkoirahalvaus on perinnöllinen.

Seuraava tutkimus perinnöllisyydestä on vuodelta 1982. Ball ym. (1982) osoittivat, että periytyvyys on todennäköisesti polygeenistä (monen geenin yhteisvaikutus). Koko tutkimuspopulaatiossa taudin yleisyys oli 19 %, mutta kahdessa suvussa se oli 62 %.

Välilevykalkkeutumat röntgenkuvissa

Tanskalaisissa tutkimuksissa osoitettiin, että suurin osa röntgenkuvissa näkyvistä  välilevykalkkeutumista on havaittavissa 24 kuukauden iässä (Jensen ja Arnbjerg 2001) ja myöhemmin osa niistä saattaa kadota (Jensen 2001).  Siksi kuvaussuosituksissa on olemassa ikärajat (Suomessa 24 – 42 kuukautta). Myöhemmässä tutkimuksessa on huomattu, että ikärajoilla ei välttämättä ole niin suurta merkitystä, kuin aiemmin on ajateltu (Lappalainen ym. 2015). Toisaalta, halvaantuneiden ja leikattujen koirien populaatiossa  yli 8 –vuotiailla  koirilla on kuitenkin tilastollisesti merkitsevästi vähemmän kalkkeutumia kuin nuoremmilla (Rohdin ym. 2010), mikä viittaa siihen, että koirien kuvaaminen yli 8 –vuotiaana ei anna todellista kuvaa kalkkeutumien lukumäärästä.

Pienet ja vain vähän kalkkeutuneet välilevyt eivät näy röntgenkuvassa.  Stigen ja Kolbjørnsen (2007) tutkivat 20 lopetetun mäyräkoiran selkärangan röntgenkuvaamalla ja vertasivat tuloksia myöhemmin tehtyyn mikroskooppiseen tutkimukseen. Viimemainitussa näkyi kalkkeutuneita välilevyjä huomattavasti enemmän (46 %) kuin röntgenkuvissa (29 %).

Suomalaisessa kartoitustutkimuksessa kalkkeutuneita välilevyjä löydettiin 76 %:lla pitkäkarvaisista pienoismäyräkoirista ja 87 %:lla karkeakarvaisista pienoismäyräkoirista (Lappalainen ym. 2001). Suomessa on kuvattu yli 1500 mäyräkoiraa ja suurimmalla osalla kalkkeutumia on vain vähän: 20 %:lla 0, 41 %:lla 1 – 2, 20 %:lla 3 – 4 ja 18 %:lla ≥ 5 kalkkeutunutta välilevyä (Lappalainen ym. 2015).

Röntgenkuvassa näkyviä kalkkeutuneita välilevyjä

Välilevykalkkeutumien perinnöllisyys

Röntgenkuvissa näkyvien kalkkeutumien periytyminen on osoitettu useissa tutkimuksissa. Havranek-Balzaretti  (1980) osoitti tutkimuksessaan, että välilevyjen kalkkeutumisella on perinnöllinen tausta. Hänen tutkimuksensa mukaan koirista kalkkeutuneita välilevyjä oli 30 %:lla, kun kummallakaan vanhemmalla ei ollut kalkkeutuneita välilevyjä.  Kun toisella vanhemmalla oli kalkkeutuneita välilevyjä,  niitä oli 56 %:lla jälkeläisistä. Kun molemmilla vanhemmilla oli kalkkeutuneita välilevyjä, niitä oli 83 %:lla jälkeläisistä.

Norjalaisessa tutkimuksessa (Stigen ja Christensen 1993) röntgenkuvissa näkyvien  välilevykalkkeutumien periytyvyysaste oli 0,15 – 0,20 ja tanskalaisessa (Jensen ja Christensen 2000) se oli 0,60 – 0,87. Suomalaisessa yli 1500 mäyräkoiran kuvaustulokseen perustuvassa tutkimuksessa (Lappalainen ym. 2015) periytyvyysaste oli myös korkea (0,45 - 0,53). Viimemainitussa tutkimuksessa selvitettiin myös perinnöllistä edistymistä ajalla 1997– 2013. Perinnöllistä edistymistä oli tapahtunut vain hieman (indeksi nousi luvusta 100 lukuun 104).  Syinä tähän tutkijat pitivät kuvattujen koirien pientä lukumäärää (< 10 % rekisteröidyistä koirista) ja pientä valintapainetta (jalostukseen käytettiin myös koiria, joilla oli paljon kalkkeutuneita välilevyjä).

Karkeakarvaisilla normaalikokoisilla mäyräkoirilla perinnöllinen tausta on osoitettu myös tutkimuksessa, jossa välilevyjen kalkkeutumiseen vaikuttavia tekijöitä löydettiin kromosomista numero 12  (Mogensen ym. 2011). Eri rotumuunnosten välillä on tässä kuitenkin eroja (Mogensen ym. 2012).

Välilevykalkkeutumien ja välilevytyrän yhteys

Välilevykalkkeutumien ja  välilevytyrän yhteydestä on maininta kirjallisuudessa jo 1960-luvulla. Funkquist ja Henricson (1969) ehdottivat nuorten mäyräkoirien röntgenseulontaa välilevykalkkeutumien varalta keinona vähentää sairauden esiintymistä.

Havranek-Balzaretti  (1980) osoitti, että välilevykalkkeutumilla ja välilevytyrällä on selvä yhteys. Välilevytyrä oli 79 %:lla koirista, joilla oli kalkkeutuneita välilevyjä, mutta ei yhdelläkään sellaisella, jolla ei ollut kalkkeutuneita välilevyjä.

Mayhew ym. (2004) tutkivat välilevytyrän uusiutumiseen liittyviä riskejä koirilla.  Koirilla oli lisääntynyt riski sairastua uudestaan välilevytyrään, jos ensimmäisen välilevytyräleikkauksen yhteydessä otetuissa röntgenkuvissa havaittiin useita kalkkeutuneita välilevyjä. Mäyräkoirilla jokainen kalkkeutunut välilevy lisäsi riskiä sairauden uusiutumiseen 1,4 -kertaisesti.

Tanskalaisessa seurantatutkimuksessa havaittiin, että  kahden vuoden iässä otetuissa röntgenkuvissa näkyvät välilevykalkkeutumat ennustavat hyvin mikä on koiran selän terveys kahdeksan vuoden iässä. i Koirilla, joilla oli useita kalkkeutuneita välilevyjä oli suurempi riski sairastua. Niistä koirista, joilla oli 0 – 2 kalkkeutunutta välilevyä, oireita oli harvoilla ja ne olivat lievempiä. Kalkkeutuneiden välilevyjen paikalla ei ollut merkitystä (Jensen ym. 2008).

Suomalaisessa, halvaantuneilla mäyräkoirilla tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että noin puolessa tapauksista oireet aiheuttanut välilevy oli kalkkeutunut. Tutkimuksen koirista  13 %:lla ei ollut yhtään kalkkeutunutta välilevyä, 20 %:lla oli 1 – 2 kalkkeutunutta välilevyä, 20 %:lla 3 – 4 kalkkeutunutta välilevyä ja 47 %:lla ≥ 5 kalkkeutunutta välilevyä tutkimushetkellä. Koirista  yli 70 % oli tutkimushetkellä yli 5-vuotiaita  ja 20 % yli 8-vuotiaita. Koirilla oli paljon kalkkeutuneita välilevyjä verrattuna normaalipopulaatioon. (Rohdin ym. 2010).

Myös suomalaisessa röntgenkuvattujen mäyräkoirien seurantatutkimuksessa selvisi, että röntgenkuvissa havaittujen välilevykalkkeutumien määrällä oli selvä yhteys välilevytyräoireisiin. Koirilla, joilla oli ≥ 5 kalkkeutunutta välilevyä oli 18-kertainen riski saada oireita verrattuna koiriin, joilla ei ollut kalkkeutuneita välilevyjä.  Ensin mainituilla myös oireet olivat vakavammat (Lappalainen ym. 2014).

Ovatko kaikki samaa mieltä?

Mäyräkoirahalvausta, sen perinnöllisyyttä ja röntgenkuvissa näkyvien välilevykalkkeutumien merkitystä on tutkittu melko vähän huolimatta siitä, että sairaus on hyvin yleinen. Vuosikymmenten kuluessa aiheesta on kuitenkin julkaistu useita tutkimuksia eikä välilevytyrän tai välilevykalkkeutumien perinnöllisyydestä enää ole epäselvyyttä.

Sen sijaan välilevykalkkeutumien ja välilevytyrän välisestä yhteydestä ja mäyräkoirahalvauksen vastustamisesta röntgenseulonnalla on eriäviä mielipiteitä. Jotkut tutkijat (Rohdin ym. 2010) ovat esittäneet epäilyksiä tutkimustulosten näytön riittävyydestä.

Rohdin ym. 2010 tarkastelivat tutkimuksessaan sitä, kuinka usein kalkkeutunut välilevy aiheuttaa välilevytyrän. Näin tapahtui noin puolessa tapauksista ja tutkijat päättelivät, että röntgenseulonta ei välttämättä auta vähentämään sairauden esiintymistä rodussa, koska myös kalkkeutumaton välilevy voi olla rappeutunut ja tyräytyä. Tutkimuksessa koirat jaettiin kalkkeutumien perusteella kahteen ryhmään (0 – 4 kalkkeutunutta välilevyä ja ≥ 5 kalkkeutunutta välilevyä),  toisin kuin muissa tutkimuksissa, jossa koirat jaettiin neljään ryhmään (0, 1 – 2 , 3 – 4 ja ≥ 5 kalkkeutunutta välilevyä) ( Lappalainen ym. 2014, Jensen ym. 2008).  Rohdin ym, (2010) tutkimuksessa ”matalan riskin” koiria olivat koirat, joilla oli 0 – 4 kalkkeutunutta välilevyä ja näitä oli koirista 53%.  Lappalainen ym. (2014) ja Jensen ym. (2008) tutkimuksissa näitä ”matalan riskin” koiria olivat koirat, joilla on 0 – 2 kalkkeutunutta välilevyä. Jos Rohdin ym. (2010) tutkimuksessa olisi käytetty vastaavaa jaottelua, ”matalan riskin”  koirista halvaantui 33 %. Noin puolella  halvaantuneista koirista oli ≥ 5 kalkkeutunutta välilevyä. Sen lisäksi suurin osa koirista oli yli 5 –vuotiaita ja näillä koirilla välilevyjen kalkkeutumat ovat voineet hävitä (Jensen ym. 2008, Jensen 2001), joten vertailu muihin tutkimuksiin on vaikeaa.

Rohdin ym, (2010) tutkimuksen koirien kalkkeutuneiden välilevyjen määrä oli keskimäärin selvästi korkeampi (4,8) kuin suomalaisen seulontaröntgenkuvatun  populaation  (2,6) (Lappalainen ym. 2015). Tämä  viittaa siihen, että röntgenkuvissa näkyvät kalkkeutuneet välilevyt ovat merkittävä riskitekijä välilevytyrälle, kuten tutkimuksen tekijät itsekin totesivat (Rohdin ym. 2010).

Lisäargumenttina röntgenseulontaa vastaan on pidetty sitä, että röntgenkuvissa ei nähdä kaikkia rappeutuneita välilevyjä (Rohdin 2010). Tällä ei kuitenkaan ole merkitystä, koska röntgenkuvissa näkyvät kalkkeutuneet välilevyt ennustavat hyvin koiran riskiä saada oireita (Lappalainen ym. 2015, Jensen ym. 2008).  

Johtopäätökset

Välilevykalkkeutumien lukumäärän korkeat periytyvyysasteet mahdollistavat perinnöllisen edistymisen, jos jalostukseen käytetään koiria, joilla on vain vähän kalkkeutuneita välilevyjä. Jalostusindeksien käyttö nopeuttaisi tätä edistymistä, koska silloin voidaan ottaa huomioon koiran kaikkien sukulaisten tulokset. Tanskalaisen maisterintutkimuksen mukaan koiralla, jonka jalostusindeksi on alle 100, on 15 kertaa suurempi riski sairastua verrattuna koiraan, jonka indeksi on yli 100 (Andersen & Marx 2014).

Lähteet

Andersen, C.M. & Marx, T. 2014. Diskusprolaps hos gravhunde; Incidens Studie og Follow-up Studie på rygfotografering og brugen af K-status og indekstal. Institut for Klinisk Veterinær– og Husdyrvidenskab, Sundhedsvidenskabelige Fakultet, Kobenhavns Universitet.

Ball, M. U., McGuire, J. A., Swaim, S. F. & Hoerlein, B. F. (1982) Patterns of occurrence of disk disease among registered dachshunds. Journal of the American Veterinary Medical Association 180, 519-522.

Bergknut, N., Egenvall, A., Hagman, R., Gustas, P., Hazewinkel, H. A., Meij, B. P. & Lagerstedt, A. S. (2012) Incidence of intervertebral disk degeneration-related diseases and associated mortality rates in dogs. Journal of the American Veterinary Medical Association 240, 1300-1309.

Bonnett, B. N., Egenvall, A., Hedhammar, Å. & Olson, P. (2005) Mortality in over 350,000 insured Swedish dogs from 1995-2000: I. Breed-, gender-, age- and cause-specific rates. Acta Veterinaria Scandinavica 46, 105-120.

Funkquist, B., Henricson, B. (1969) Kann die Frequenz von Bandscheibenprolaps beim Dackel durch eugenische Massnahmen verhindert werden? Kleintierpraxis 14, 219-223.

Hansen, H. J. (1952) A pathologic-anatomical study on disc degeneration in dog, with special reference to the so-called enchondrosis intervertebralis. Acta orthopaedica Scandinavica. Supplementum 11, 1-117

Havranek-Balzaretti, B. (1980) Beitrag zur Aetiologie der Dackellähme und Vorschlag zur züchterischen Selektion. Dissertation, Veterinär-Medizinischen Fakultät der Universität Zürich, Zürich, Switzerland.

Jensen, V. F., Beck, S., Christensen, K. A. & Arnbjerg, J. (2008) Quantification of the association between intervertebral disk calcification and disk herniation in Dachshunds. Journal of the American Veterinary Medical Association 233, 1090-1095.

Jensen, V. F. (2001) Asymptomatic radiographic disappearance of calcified intervertebral disc material in the Dachshund. Veterinary Radiology & Ultrasound 42, 141-148.

Jensen, V. F., Arnbjerg, J. (2001) Development of intervertebral disk calcification in the dachshund: a prospective longitudinal radiographic study. Journal of the American Animal Hospital Association 37, 274-282.

Jensen, V. F., Christensen, K. A. (2000) Inheritance of disc calcification in the dachshund. Journal of Veterinary medicine. A, Physiology, Pathology, Clinical Medicine 47, 331-340.

Lappalainen, A.K., Mäki, K., Laitinen-Vapaavuori, O. (2015)  Estimate of heritability and genetic trend of intervertebral disc calcification in Dachshunds in Finland. Acta Veterinaria Scandinavica 57, 78.

Lappalainen, A.K., Vaittinen, E, Junnila, J, Laitinen-Vapaavuori O. (2014) Intervertebral disc disease in Dachshunds radiographically screened for intervertebral disc calcifications Acta Veterinaria Scandinavica 56, 89.

Lappalainen, A., Norrgård, M., Alm, K., Snellman, M. & Laitinen, O. (2001) Calcification of the intervertebral discs and curvature of the radius and ulna: a radiographic survey of Finnish miniature dachshunds. Acta Veterinaria Scandinavica 42, 229-236.

Mayhew, P. D., McLear, R. C., Ziemer, L. S., Culp, W. T., Russell, K. N., Shofer, F. S., Kapatkin, A. S. & Smith, G. K. (2004) Risk factors for recurrence of clinical signs associated with thoracolumbar intervertebral disk herniation in dogs: 229 cases (1994-2000). Journal of the American Veterinary Medical Association 225, 1231-1236.

Mogensen, M. S., Karlskov-Mortensen, P., Proschowsky, H. F., Lingaas, F., Lappalainen, A., Lohi, H., Jensen, V. F. & Fredholm, M. (2011) Genome-wide association study in Dachshund: identification of a major locus affecting intervertebral disc calcification. The Journal of Heredity 102 Suppl 1, S81-86.

Parker, H. G., VonHoldt, B. M., Quignon, P., Margulies, E. H., Shao, S., Mosher, D. S., Spady, T. C., Elkahloun, A., Cargill, M., Jones, P. G., Maslen, C. L., Acland, G. M., Sutter, N. B., Kuroki, K., Bustamante, C. D., Wayne, R. K. & Ostrander, E. A. (2009) An expressed fgf4 retrogene is associated with breed-defining chondrodysplasia in domestic dogs. Science 325, 995-998.

Rohdin, C., Jeserevic, J., Viitmaa, R. & Cizinauskas, S. (2010) Prevalence of radiographic detectable intervertebral disc calcifications in Dachshunds surgically treated for disc extrusion. Acta Veterinaria Scandinavica 52, 24.

Stigen, O., Kolbjørnsen, O. (2007) Calcification of intervertebral discs in the dachshund: a radiographic and histopathologic study of 20 dogs. Acta Veterinaria Scandinavica 49, 39.

Stigen, O., Christensen, K. (1993) Calcification of intervertebral discs in the dachshund: an estimation of heritability. Acta Veterinaria Scandinavica 34, 357-361.